Yksin ystävänpäivänä

ystävänpäiväruno_mnl

Ystävänpäivä on monelle iloinen ja rakkaudentäyteinen päivä, ja useimmiten se on mullekin sitä. Kavereiden kanssa vaihdetaan kortit ja ehkä joku pieni lahja, käydään leffassa ja vietetään aikaa yhdessä. Ystävänpäivä on musta just ihana nimenomaan kaverusten päivänä, enkä juhlista sitä poikaystävän kanssa. Tänä vuonna tosin kiireiden takia jää ystävienkin kanssa vietetty aika väliin mutta se ei haittaa, sillä nykyaikana on whatsappit, snäpit ja facet, joissa lähettää toivotus tai ottaa maratonpuhelu. Niin ja tietysti tämä blogi, jossa voi digitaalisesti askarrella upean ”kortin” 😀

Ystävänpäivän lähestyessä mieleen nousee kuitenkin muisto, joka on yksi elämäni merkkipaaluista jos niin voi sanoa.

Olin ala-asteella ja ystävänpäivän lähestyessä tapana oli lähettää ns. sisäisen postin kautta kortti kaikille kavereille koko koulussa. Yhdellä tunnilla järkkäoppilaat sitten jakoivat kortit, ja jännimpiä olivat ne joissa lähettäjän paikalla luki vain ”Salainen Ystävä”. Kortteja tietty askarreltiin etukäteen ja monena vuonna sain ihania kortteja, joista osa on yhä tallessa. Eräänä vuonna en kuitenkaan saanut yhtään ainutta korttia.

En muista minkä ikäinen tarkalleen olin tai mistä vuodesta oli kysymys, mutta muistan kuinka itku hiipi kurkkuun kun korttien jaon edetessä kävi yhä selvemmäksi, ettei kukaan ole minua muistanut. Yritin esittää ettei asialla ollut mitään väliä ja tuijotin pulpetin kantta nieleskellen, mutta muiden ilakointia katsellessa mieli vain musteni. Edes ne, joiden vanhemmat pakottivat antamaan kortit kaikille, eivät olleet laittaneet minulle korttia. Pian alkoivat huolettoman ivallisesti lausutut huomautukset.

”Eikö Elisa saanut yhtään korttia!”

”Ai eiks kukaan muistanu laittaa sulle korttia?”

”Onneks mä sain!”

En yhä tänä päivänäkään tiedä, miksi en kortteja saanut. Jollain tasolla tajusin, että tämän täytyi olla etukäteen sovittu juttu ja tietyt huomautukset antoivat viitteitä siihen suuntaan. Monet katselivat mua säälivästi ja silloinen ”bestikseni” selitti jälkeenpäin ikään kuin pahoitellen, että hänellä oli vain neljä korttia ja hän halusi antaa ne luokan suosituimmille tytöille. Pahinta oli, etten ymmärtänyt mitä nyt olin tehnyt väärin, koko kortittomuus tuli mulle ihan yllätyksenä. En kuulunut luokan suosituimpiin eikä minulla ollut läheisiä kavereita oikeastaan koko ala-asteen aikana, mutta vietin muiden tyttöjen kanssa aikaa eikä mun välkällä tarvinnut seistä yksin.

Kesti pitkään ymmärtää, että vaikka ulospäin näytti siltä että pärjään ja mulla on kavereita, olin silti aika yksin. Luokkamme tytöt olivat jakaantuneet ryhmiin, joissa jokaisella oli oma paras kaveri ja mä en ihan täysin mahtunut siihen joukkoon mukaan. Pari ilkeämpää tyyppiä otti minut silmätikukseen silloin tällöin ja tapahtui näitä yksin jättämisiä, vikana joukkueeseen valkkaamista, ”ei olla ton kaa”-hetkiä. Kiusaaminen ei ollut niin näkyvää että siitä olisi voinut tehdä numeron, mutta koko ala-asteen ajan olin tietoinen tästä porukan ulkopuolelle sulkemisesta. Yritin vain parhaani mukaan selvitä ja kaveerasin milloin kenenkin kanssa, mutta selvää oli että jäisin kuin nalli kalliolle jos joku ”kivempi” tahtoisi olla sen toisen kanssa.

Miksi kerron tästä? En tiedä. Tämä on yksi vahvimpia muistoja joita mulla lapsuudestani on. Tämän ansiosta osaan arvostaa paitsi hyviä ystäviäni myös niitä satunnaisia kavereita, joiden kanssa ei ehkä jaeta syvimpiä salaisuuksia mutta harrastetaan tai kahvitellaan silloin tällöin. Olen edelleen otettu, jos joku haluaa vapaaehtoisesti viettää kanssani aikaa ja yritän tietysti omalta osaltani muistaa kavereita aina kun voin.

Tekstistä jäi ehkä surumielinen tunnelma, mutta vakuutan että asiat lähtivät parempaan suuntaan jo kun pääsin yläasteelle. Siellä sain kavereita, joiden kanssa ollaan vielä näin 15 vuotta myöhemmin hyviä ystäviä.

 

Millaisia muistoja teillä on ystävänpäivästä? Juhlitteko tänään?

 

Mitä mieltä olet?
Tykkään Ihana Haha Vau Nyyh Pöh

14 thoughts on “Yksin ystävänpäivänä

  • 14.2.2016 at 11:08
    Permalink

    Voi Elisa <3 Tunnistan tuon ala-asteaikaisen yksinäisyyden; meillä tosin oli pieni koulu ja sikäli mitään isompia klikkejä ei päässyt muodostumaan, mutta näin jälkeenpäin olen tajunnut, että kyllä se raastoi, kun pahimassa "bestisbuumissa" oli oikeestaan aina eri kombinaatioiden se kolmas pyörä. 🙁 (Ehkä sen takia vieläkin ystävystyn helpommin ja luontevammin poikien kanssa?)

    Jos sulla on aikaa tässä joskus, niin mennään kahville! Oot myös tervetullut tänne Korson metsiin, jos vaan jaksat tulla 😉

    Joka tapauksessa, ihanaa ystävänpäivää <3

    Reply
    • 14.2.2016 at 13:18
      Permalink

      Tämä on kyllä yllättävän yleinen kokemus näistä kommenteista päätellen. Että tavallaan niinkö on kavereita, mutta ei sitten kuitenkaan 🙁 Ala-asteella oli vielä tosi tärkeetä, että oli se oma bestis minkä pystyi kirjoittamaan ystäväkirjaan siihen ”parhaan kaverin” kohdalle. Mulla se aina vaihteli, tai sitten laitoin serkkuni nimen joka oli mun todella hyvä ystävä koko ala-asteen ajan.

      Ja hei, kahvit jee tietty! En oo ikinä ollut Korsossa, mielelläni tuun kyläileen <3

  • 14.2.2016 at 11:28
    Permalink

    ”En kuulunut luokan suosituimpiin eikä minulla ollut läheisiä kavereita oikeastaan koko ala-asteen aikana, mutta vietin muiden tyttöjen kanssa aikaa eikä mun välkällä tarvinnut seistä yksin.”

    Ihan kuin oma yläasteella olo. Todellakin ymmärrän, miltä susta tuntui, tulee itselle vieläkin huono olo, jos alkaa sitä aikaa ajattelemaan.

    ”Pari ilkeämpää tyyppiä otti minut silmätikukseen silloin tällöin ja tapahtui näitä yksin jättämisiä, vikana joukkueeseen valkkaamista, ”ei olla ton kaa”-hetkiä. Kiusaaminen ei ollut niin näkyvää että siitä olisi voinut tehdä numeron, mutta koko ala-asteen ajan olin tietoinen tästä porukan ulkopuolelle sulkemisesta.”

    Taas sama kokemus. Mua kiusasi yksi poika tai lähinnä nimitteli, mutta se oli päivittäistä. Ahdisti mennä kouluun. Koin sen silloin niin pieneksi, että eihän siitä kehdannut sanoa, mutta yllättävän suuren traumat se kuitenkin jätti, vaikka se tapahtui omassa teini-iässä. Liikuntatunneilla mut valittiin aina viimeiseksi, vaikka olin porukan parhaita liikunnallisesti.

    Mulla oli kuitenkin nuorena ystävänpäivä, koska mulla oli yksi ystävä, joka on mun ystävä vielä 30 vuotta myöhemminkin. Osaan todella arvostaa sitä suhdetta mikä meillä on. Nyt ajattelen niin, että parempi yksi tuollainen ystävä kuin 10 muuta. <3

    Ihanaa ystävänpäivää E! 🙂

    Reply
    • 14.2.2016 at 13:22
      Permalink

      On se kumma, miten nuo jutut kokee silloin tapahtumahetkellä ”normaaleiksi” tai tosi pieniksi jutuiksi, eikä niistä oikein kehtaa kenellekään sanoa. Ja kuitenkin näin jälkikäteen se tuntuu edelleen ihan hirveän pahalta.

      Mäkin koin näiden tiettyjen tyyppien taholta nimittelyä, ilkeilyä ja lyttäämistä ihan päivittäin. Paitsi toki silloin, kun heillä oli riitaa keskenään ja silloin kelpasin jommalle kummalle ”kaveriksi” (josta toki jälkeenpäin puhuttiin pahaa). En usko, että opettajatkaan huomasivat mitä oli meneillään kun mulla kuitenkin oli harrastuksia ja olin iloinen tyyppi päällisin puolin. Enkä sitä edellytäkään, että open pitäisi joka ikinen skisma ja väärinkäytös huomata, se on ihan mahdotonta.

      Ystävänpäivätoivotukset myös sinne <3 Ihana kuulla, että sulla on edelleen se yksi hyvä ystävä tallella! 🙂

  • 14.2.2016 at 11:33
    Permalink

    Voi ei, tuollainen ulkopuolelle jättäminen on yksinkertaisesti julmaa :/ Mutta onneksi sun tarinassa on onnellinen jatko kuitenkin! 🙂

    Hyvää ystävänpäivää! 🙂

    Reply
    • 14.2.2016 at 13:24
      Permalink

      Joo, kyllä sitä pienetkin lapset osaa olla tosi julmia. Olen myös satavarma, ettei varmaan yksikään mun ala-asteen luokkakavereista sanoisi että mua kiusattiin vaikka musta se selkeästi oli sitä. Meidän luokalla kun oli yksi poika jota lähinnä toiset pojat kiusasivat ja tönivät, ja se oli sellainen ”selkeä” kiusaamistapaus jota selviteltiin ihan koko luokan kanssa. Mulla oli paha mieli hänen puolestaan, mutta tietty olin tyytyväinen että oma kiusauskokemus oli niin paljon vähäisempi.

      Sulle myös ihanaa päivää <3

  • 14.2.2016 at 13:04
    Permalink

    Mulla on samanlaisia kokemuksia lastentarhasta ja ala-asteelta. Lapset osaavat olla tosi julmia. En ole myöhäisemmässäkään vaiheessa ollut se suosittu tyyppi vaan kyllä kaverit ovat hyljänneet minut aikuisemmallakin iällä. Se on elämää. Onneksi on myös niitä joihin voi aina luottaa 🙂 Jotkut kaverisuhteet on tarkoitettu kuuluvaksi tiettyyn elämänvaiheeseen ja kun elämä kuljettaa eteenpäin, jotkut jäävät taakse.

    Reply
    • 14.2.2016 at 13:25
      Permalink

      On kamala kuulla, että näin monella on tällaisia kokemuksia! Mutta onneksi niistä ollaan selvitty, kolhuilla tai ilman. Jotkut kaverisuhteet tosiaan hiipuu vähitellen ja jää taakse, joidenkin kanssa voi taas jopa ihan palata ystävyyssuhteeseen. 🙂

  • 14.2.2016 at 13:16
    Permalink

    Voi kamala, miten surullinen ystävänpäivä :´( Meidän ala-asteen luokalla opettaja osasi onneksi ennakoida vastaavan ja meillä aina arvottiin, kuka lähettää kortin kenellekin, niin jokainen sai ainakin sen yhden kortin. Mäkään en ala-asteella kuulunut the ”suosittuihin”, mutta pelasti paljon, että mulla oli sisko samalla luokalla. Ei tarvinnut ikinä pelätä, että jäisi yksin. Yläasteella pääsin onneksi eroon näistä parista dominoivasta tytöstä, ja meillä olikin paljon parempi henki silloin, eikä enää selkeää jakoa suositut/ei-suositut. Yläasteelta mulla onkin paremmat muistot kuin ala-asteelta!

    Reply
    • 14.2.2016 at 13:32
      Permalink

      Mulla on ihan samanlainen juttu, yläaste oli mulle todella hauskaa aikaa! Ala-asteella jako oli tosiaan tarkempi, yläasteella oli sitten vaan erilaisia kaveriporukoita ja melkein kaikilla joku kaveri oli ainakin meidän luokalla. Olipa teillä kiva ope, kun oli tuollainen arvontasysteemi! Mä en tiedä, onko tota perinnettä enää nykyään missään mut olihan se tosi kiva silloin kun sai kortteja.

  • 16.2.2016 at 19:15
    Permalink

    <3<3

    Mä niin samaistun tohon fiilikseen, että ei varsinaisesti kiusata, mutta ei silti oikeen mahdu jengiin mukaan.

    Reply
    • 17.2.2016 at 10:16
      Permalink

      Se on kyllä kurja tunne. Kun just siinä peruskouluiässä tarve omille kavereille on ihan mieletön. Siitä nuoruuden epävarmuudesta kun tipahtaa aika iso taakka pois jos on kavereita, joiden kanssa jakaa se. Ei oo kiva, jos joutuu vielä tuntemaan epävarmuutta siitä et onko mulla nyt yhtään tosiystävää tai pääsenkö mukaan porukkaan. 🙁

  • 16.2.2016 at 21:50
    Permalink

    Mäkin muistan, miten tunsin jääväni ulkopuolelle ala-asteella monista jutuista. Ja yläaste vasta helvettiä olikin. Nyt kun viime viikolla joku antoi jostakin tekemisestäni aika napakkaa palautetta kovaan ääneen kaikkien kuulen, tulivat kaikki muistot kerralla mieleeni siitä, miten tulin kiusatuksi siksi, että olen mitä olen.

    Onneksi kuitenkin sain esimerkiksi tämän ystävänpäivän viettää parin ystävän kanssa. 🙂 Ja tuntui hyvältä, kun olin ehtinyt askarrella heille vielä kortitkin eikä haitannut yhtään, etten omaa saanut. Olin vain niin iloinen, että pystyin jotenkin konkreettisesti osoittamaan, miten tärkeitä he ovat minulle. <3

    Reply
    • 17.2.2016 at 10:19
      Permalink

      Tiedätkö, mullekin nuo palautteen annot on aina vaikeita. En enää ota palautetta niin itseeni, vaan huomaan selvemmin milloin palautteen antaja itse asiassa purkaa omaa pahaa oloaan tai on ohjeistanut esim. työtehtävän huonosti, jolloin negatiivinen palaute ei ole yksinomaan mun syytä. Mulla kuitenkin ottaa hirveästi energiaa se, että pitää itsensä tyynenä eikä anna vanhojen muistojen tulvia yli.

      Ihana kuulla, että sulla oli mukava ystävänpäivä <3 Mä rakastan askartelua, eikä mua haittaa yhtään vaikken sais yhtään korttia takas ikinä! On vaan niin kiva, kun tietää et kortti ilahduttaa saajaansa aina 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.