Mulla on ongelma

perfektionismi_luonne_ongelmat_mnl

Kirjoitan teille tänään yhdestä luonteenpiirteestäni, joka on ollut mulle ongelma jo pitkään. Helppoa tämän kirjoittaminen ei ole, sillä kukapa haluaisi vikansa paljastaa ja vieläpä isolle yleisölle. Toivon kuitenkin, että kirjoituksesta olisi apua kohtalotovereille ja näiden kohtalotovereiden läheisille, joille itselleen aihe on vieras. Kerron nyt omakohtaisia kokemuksia perfektionismista ja sen vaikutuksesta elämääni, päätöksiini ja kaikkeen mitä teen.

Täydellisyydentavoittelu eli perfektionismi on termi, jota en olisi tullut liittäneeksi omaan toimintaani vielä muutamia vuosia sitten. Tarkemman itsetutkiskelun myötä on kuitenkin selvää, että perfektionismi on hallinnut elämääni enemmän tai vähemmän vuosista 2007-2008. Tuolloin hain kaksi kertaa yliopistoon, joista toisella kertaa pääsin varasijalta sisään haluamaani aineeseen. Samaan aikaan ajoittui myös yhteenmuutto silloisen poikaystäväni kanssa ja ns. oman elämän aloittaminen etäällä perheestä. Isoin muutos mulle kuitenkin oli opiskelun aloittaminen yliopistossa, sillä se oli ensimmäisestä kurssista alkaen huomattavasti vaativampaa kuin mikään lukiossa. Aiemmin olin pärjännyt kuuntelemalla tunneilla eikä mun tarvinnut erikseen hirveän paljoa lukea saadakseni E:n paperit kirjoituksista. Kaikki oli siis ennen yliopistoa ollut mulle helppoa ja vaikken ollut luokkani paras oppilas, olin aina siellä kahdeksan ja kympin arvosanojen välissä.

Jo se, että pääsin vasta varasijalta yliopistoon oli mulle hirveän suuri pettymys. Siis pettymys, vaikka pääsin sisään! Pettymykset jatkuivat, kun ysin arvosanoihin tottunut tyttö joutui oikeasti lukemaan ja tekemään töitä jotta sai ”edes” kolmosen tentistä. Sanon ”edes”, koska mulle kolmonen oli oikeasti huono suoritus ja kertoi siitä, etten ollut tehnyt parastani. Olin mielestäni laiska ja tyhmä ja ties mitä, vailla perusteita.

Yliopistossa palautetta saa töistään tosi vähän, eli numero on käytännössä ainoa opiskelijalle päätyvä arvostelu. Myöhemmin kuvioihin tulee opponointi eli vertaisarviointi (esseissä ja isommissa kirjoitustöissä), jolloin saatu palaute keskittyy lähinnä työn huonoihin puoliin ja siihen missä olisi parannettavaa. Palaute voi olla välillä tosi julmaa, kun kritiikkiä tekstistä esitetään kovin sanoin ja erilaiset tutkimussuunnat ja mielipiteet taistelevat. Tämä tuo äärettömän paljon lisäpaineita, kun opponoijana voi olla todella lukenut ja mielipiteistään varma tyyppi ja vastaanottavana osapuolena ekan tai tokan vuoden opiskelija, joka vasta tutustuu alaan eikä vielä täysin ymmärrä eri tutkimussuuntia tai jolla ei ole kattavaa käsitystä alan kirjallisuudesta. Akateemisuuteen kuuluu mielestäni vahvasti myös mentaliteetti, jossa kritiikistä ei ole ”oikeutta” loukkaantua vaikka se olisi tosi kovaakin. Kritiikkiä saa jatkuvasti ja kaikkialta eikä siihen pitäisi suhtautua tunteellisesti, eikä tapana ole mitenkään silotella opponointia hampurilaispalaute-mallilla. Korostan, että tämä on tietysti vain mun kokemus tietyltä alalta. Positiivisin palaute on yleensä: ”Sulla on tässä hyviä ideoita, mutta…

Oikeastaan jo ekasta yliopistovuodesta lähtien pidin itseäni todella huonona verrattuna muihin opiskelijoihin. Olen jo aiemmin vertaillut itseäni muihin ja nyt se korostui entisestään, kun muut tuntuivat olevan kaikin puolin niin paljon parempia kuin minä. Muutama lisäpettymys sivuaineiden pääsykokeissa ja tenteissä, ja olin valmista kauraa psykologian malliesimerkiksi perfektionismista. Aloin ahdistua opinnoista suunnattomasti ja suuntasin energiani kaikkialle muualle: töihin, harrastuksiin ja bilettämiseen. Toisaalta se ei auttanut, kun suoritin myös näitä muita elämän osa-alueita samalla tavalla kuin opiskelua. Saatoin tehdä töitä 20-30 tuntia viikossa (pahimmillaan kokopäivätyötä), opiskella päivittäin useamman tunnin ja käyttää kaikki jäljelle jäävät tunnit vaativissa harrastuksissa, joissa etenin luottamustehtäviin ja järjestäviin tahoihin hyvin nopeasti. Jos mulla oli illassa yksikin vapaa tunti, koin että olen epäonnistunut ihmisenä ja sekin tunti pitäisi käyttää jotenkin ”hyödyksi”. On sanomattakin selvää, että joku näistä osa-alueista kärsii ja mulla se oli vuodesta toiseen nimenomaan opiskelu. En muista, että mulla olisi koskaan ollut lomaa tai edes vapaapäivää.

Kaikki tämä kärjistyi usean vuoden jälkeen sydänlihastulehdukseen ja burn outiin. Siivoilen yhä tuon ajanjakson jättämiä jälkiä ja yhtenä näistä jäljistä on taipumus perfektionismiin.

Yhä edelleen mun on hyvin vaikea olla täyttämättä päiviäni minuutintarkasti, olla vertaamatta itseäni muihin ja ehkä pahinta kaikista on se, että mun on erittäin vaikeaa orientoitua opiskelemaan. Menen ”kaikki tai ei mitään”-moodilla: jos en kykene suorittamaan kevään aikana kymmentä kurssia ja saamaan tutkintoa ulos heinäkuun lopussa, en tee sitten mitään. Viis siitä, että teen jatkuvasti puolipäiväistä työviikkoa ja kirjoitan blogia, musta tuntuu silti etten tee tarpeeksi. Vapaa-ajalla takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että nytkin voisin tehdä jotain hyödyllistä. Kun teen jotain, vähempi kuin täydellinen ei koskaan riitä vaikka muille se mun näkemä ”epätäydellisyys” ei ikinä näy. Tämä kaikki on mun päässä ja se tekee tästä hyvin vaikeaa kestää. Onhan tämä oiva tilaisuus mulle syytellä itseäni lisää, että mitäs olen tämmöinen idiootti ja miksen voi olla normaali.

Nyt koen kuitenkin olevani askeleen pidemmällä, kun pystyn tunnustamaan tämän täydellisyyden tavoitteluni sekä itselleni että teille. Yritän päivittäin ajatella itsestäni hyväksyvämmin ja pyrkiä rentoutumaan muun muassa mindfulnessin avulla. Pyrin laskemaan mielessäni olevia rimoja ja suhtautumaan asioihin tekemällä, ei suorittamalla. Voin kertoa, että on ihan hemmetin pitkä ja kivikkoinen tie päästä täydellisyys-ajatuksista eroon! Haluaisin pystyä nauttimaan elämästä huolettomasti ja vailla stressiä, mutta tällä hetkellä päivittäinen stressi ja ahdistuneisuus on mulle jo niin arkea etten aina edes huomaa sitä. Tai siis, tämä on ollut arkea jo varmaan kahdeksan vuoden ajan.

Itsen hyväksyminen, armollisuus itseä kohtaan ja sisäisten suorituspaineiden purkaminen on mulla tällä hetkellä ykkösprioriteetti. Ei mun elämä ole joka hetki surkeaa itsensä ruoskimista todellakaan, mutta koen että voisin nauttia ilon hetkistä enemmän ja useammin ilman perfektionismia. Kääntää ajatukset niin, että ”mun pitää olla täydellinen” muuttuisi muotoon ”mä olen täydellinen, kävi miten tahansa”.

Löytyykö muita perfektionisteja linjoilta? Koetko täydellisyyden tavoittelun ongelmaksi?

 

Mitä luulette, onko mulla vielä toivoa päästä tästä ajatuskierteestä?

 

Mitä mieltä olet?
Tykkään Ihana Haha Vau Nyyh Pöh

16 thoughts on “Mulla on ongelma

  • 17.4.2016 at 14:03
    Permalink

    Hep, toinen samanlainen paikalla. Mua ei toisaalta ahdista perfektionismi, vaan muiden olettamus siitä, että teen liikaa. Mulla on työ, AMK-paprut kädessä pian, kolme aiempaa tutkintoa ja lisäksi blogikuviot ja ennen muuta suurperhe. Mä jaksan kaikki yllä mainitut ja teen kaiken huolella, enkä koe ”suorittavani elämää”. Mutta sen todistelu muille väsyttää. Mulla toki onkin enempi energiaa jostain syystä, mutta koen saavani sitä kaikista täydellisesti hoidetuista hommista.

    Reply
    • 17.4.2016 at 14:13
      Permalink

      Näin mäkin koin ennen, mutta pikku hiljaa ahdistus nousi kovemmaksi kuin energisyys. Varsinkin, kun energia alkoi loppua enkä tuntunut jaksavan enää sitä mitä pidin normaalina vaikka se työtahti oli oikeasti kaukana normaalista. Niin kauan kun pystyy rentoutumaan eivätkä tekemättömät työt ahdista, kaikki on hyvin 🙂 Jotkut toki on normaalistikin ikiliikkujia, mutta silloin tietty psyyke pysyy terveenä eikä kova meno haittaa lainkaan! 🙂

  • 17.4.2016 at 16:30
    Permalink

    Kohtalotoveri! Tai, mä olen vuosien mittaan oppinut jo vähän hyväksymään ja ehkä toivottavasti jopa kääntämään vahvuudeksi osan noista saman tyyppisistä piirteistä, mutta haalin liikaa tekemistä ja suoritan niitä tavalla jossa tunnen ihan rimanalitukseksi kaiken paitsi täydellisen suorituksen. Tosin tämä on mulle myös synnynnäinen piirre, josta en usko että eroon pääsen. Eniten kestämistä siinä on ehkä lähipiirillä, heh. 🙂

    Varsinkin opiskeluun liittyen tunnistan kaikki nuo samat tunteet. Mulle mikä tahansa paitsi vitonen on selvä epäonnistuminen, mikä johtaa hirveään stressiin ja opiskeluun yötä myöten. Tentteihin luen jopa liikaa, huomaan sen itsekin. Sain ekan lapsen keskellä edellisiä opintoja, ja aloin suorittamaan niitä loppuun kun hän oli reilun vuoden ikäinen. Sain silloin ekasta kurssista kolmosen, joka tuntui ihan todella maailmanlopulta. Vähän hävettää myöntää, mutta edelleen tunnen sellaista pientä polttavaa harmia siitä että se numero ’pilaa’ muuten hyvät paperit. Ja hei, sitä numerorivistöä ei oikeasti KUKAAN ole katsonut sen jälkeen kun valmistuin! Silti itseäni tämä häiritsee, vaikken haluaisi sitä myöntää. :O

    Mutta mulla on tähän kahtiajakoinen fiilis, toisaalta tiedän että pitäisi ottaa rennommin, toisaalta en pysty olemaan toimettomana, vaan teen tosi mielelläni paljon erilaisia projekteja. Vielä enemmän kuin deadlineista, ahdistun joutenolosta. Pitää vaan yrittää tasapainoilla! Tsemppiä Elisa. <3

    Reply
    • 18.4.2016 at 11:00
      Permalink

      Etenkin opiskelussa turha perfektionismi on järjestäen täysin turhaa, kun ainoa joka arvosanoilla jotain varsinaisesti tekee on tohtoriksi tähtäävä tutkija. Rakastan oppia ja opiskella uusia asioita ja siksi mua ärsyttää, että oma vaatimustaso pilaa mulle muuten niin mieluisan ajanvietteen. Opiskelussa rassaa myös se, että tosi usein kurssit eivät liity toisiinsa millään tavalla jolloin joutuu aina lähtemään liikkeelle ”tyhjästä” eikä ole pohjaa mille rakentaa tietotaitoa. Vaikka töissäkin joutuu tietyllä tapaa oppimaan päivittäin jotain uutta, ei se kuitenkaan ole sama asia kuin opinnot joissa kaikki on jatkuvasti uutta ja aina vaan vaativampaa.

      Mäkin tykkään kaikista projekteista ja mielelläni toteuttaisin vaikka mitä! Sen takia olenkin järjestöhommiin ajautunut ja käynnistämässä milloin mitäkin proggista. Pitäisi vaan oppia huomaamaan se, että en ahdistu joutilaisuudesta vaan siitä että koen olevani hyödytön jos en tee koko ajan jotain. Ja siksi ne projektit on välillä huono juttu, vaikka teoriassa olisivat kuinka ihania ja kiinnostavia tahansa 🙁

  • 17.4.2016 at 17:35
    Permalink

    Entinen perfektionisti (ja vähän vielä nykyinenkin) täällä moi. Liian kova itsekritiikki ja vuosien ylisuorittamisesta johtunut väsyminen johtivat mulla motivaation puutteeseen ja kykenemättömyyteen tehdä yhtään mitään opintojen suhteen. Yliopisto-opinnot venyivät ja tunsin itseni huonoksi vuodesta toiseen. Työelämässä jatkoin suorittamista ja opiskelin roikkuvat opinnot pois pala kerrallaan aina jaksaessani (ajattelin silloin että aivan liian hitaasti), sain burnoutin ja pitkittyneestä stressistä seurausta olleen masennuksen, josta pääsin eroon lääkkeillä. Päätin, että tämä ei voi jatkua näin ja aloin tietoisesti tehdä ei-tärkeitä asioita vasemmalla kädellä ja huomasin, ettei se olekaan maailmanloppu jos saan huonoa palautetta. Minua ja mielipiteitäni oli monesti vähätelty lapsuudenkodissa ja opinnoissa. Kiitos hienon työyhteisön koin 26-vuotiaana ensimmäisen kerran elämässäni, että mielipidettäni arvostettiinkin ja se haluttiin kuulla, ja että oma tapani tehdä joku asia olikin jonkun mielestä oikein hyvä. Olenkin suorastaan voimaantunut viime vuosina ja oppinut erottamaan itseni ja tekemiseni ja se on auttanut minua relaamaan 🙂 tämä oli minun tarinani ja meillä kaikilla on omanlaisemme.

    Haluan vain toivottaa tsemppiä ja muistuttaa sinua muistuttamaan itsellesi tasaisin väliajoin, että olet arvokas ja tärkeä lähtökohtaisesti, ja sitä omaa arvokkuuttasi ja tärkeyttäsi ei lisää onnistuminen tai vähennä epäonnistuminen. Kritiikki tyotäsi kohtaan ei ole kritiikkiä sinua kohtaan! Keväisin terkuin Epsu

    Reply
    • 18.4.2016 at 11:08
      Permalink

      Onpa ihanaa, että olet saanut apua suorituskeskeisyyteen! 🙂 Juuri tuo aloitekyvyttömyys on mulle todella tuttua, ja tällä hetkellä menossa on vuosi kahdeksan opintojen parissa. Stressi ja ahdistus vaikuttaa mulla hurjasti myös kykyyn oppia, jolloin epäonnistun tenteissä ja tehtävissä kahta kauheammin. Muistan, kun muutama vuosi sitten suomen kielen luennoilla istuin eturivissä ja toistelin mielessäni luennoitsijan lauseita jotta ymmärtäisin ne. Ja kyse oli oikeasti ihan helpoista jutuista! Ai että kun tunsin itseni tyhmäksi.

      Kiitos paljon tsempeistä Epsu. Töistä saatu ansaittu kritiikki ei kaada mua tai vaivaa muuten, mutta joissain akateemisissa piireissä kritiikki ihmistä tai hänen tutkimussuuntaansa kohtaan naamioidaan ”tekstikritiikiksi”. Näitä ei omalle kohdalle ole sattunut niin paljon, mutta olen valitettavasti katsellut vierestä kun hiljaisempi opiskelija lytätään ”kritiikillä” ihan täysin ja jopa asiattomasti. Itse olen monesti saanut täysin perusteetonta kritiikkiä ihmisiltä, jotka eivät ole lukeneet tutkimuspaperini kohdetekstiä tai edes kokonaan tutkimustani! Joidenkin vain pitää akateemisissa ympyröissä päästä osoittamaan lukeneisuutensa hinnalla millä hyvänsä 🙁

  • 17.4.2016 at 19:04
    Permalink

    Minä! Olen tehnyt kymmenen vuotta kohta töitä, että oppimisin vähän hellittämään omasta perfektionistisuudestani ja jonkun verran olen siinä onnistunut. Niin kuin kuvailit, se on todella kuormittavaa ja siitä voi olla mitä seuraamuksia tahansa.

    <3

    Reply
    • 18.4.2016 at 11:12
      Permalink

      Nimenomaan tuo kuormittavuus on sellainen asia, joka ei näy ulkopuolisille ja vaikeuttaa suuresti elämää. Sitä on hirveän vaikea selittää ihmiselle joka ei ole sitä kokenut. Tänäänkin olen ehtinyt ajatella itseäni laiskaksi ja kaikin puolin epäkelvoksi ihmiseksi jos nyt en joka minuutti niin joka varttitunti ainakin. Kun näitä ajatuksia on mielessään toistellut vuosikaudet, on hyvin vaikea kääntää ajattelua uusille urille vaikka kuinka näkisi sen hyödyllisyyden… 🙁

      Ihailen sua Jonna, kun olet avannut ongelmiasi enemmänkin blogissa. Myönnän, että olen itse aiemmin ollut ”ei voi käydä mulle”-ihminen mitä tulee näihin mielensisäisiin juttuihin, mutta näinpä sitten vaan kävi 😀

  • 17.4.2016 at 22:28
    Permalink

    Täällä myös yksi. Tunnistan etenkin tuon että jos ei pysty suorittamaan täydellisesti, mielenkiinto pitää kääntää muualle. Tai sitten en vaan tee ollenkaan. Otan epäonnistumiset raskaasti ja onnistumisia taas on vaikea muistaa. Suorittaminen ja itsensä arvostelu näkyy mulla vähän kaikessa tyyliin kodin siisteydestä työelämään ja pahiten vielä siinä kuinka ajattelen itsestäni. Mullakin tällä saralla riittää työtä ja yritänkin tällä hetkellä keskittyä ottamaan rennosti. Riittämättömyyden tunne vaan on aika hirveä ja koen olevani aika jumissa tässä tilanteessa. Tää on todella vaikea piirre päästä eroon, toivottavasti sä oot edistynyt siinä paremmin. Ja hyvä kun toit tämän asian esille 🙂

    Reply
    • 18.4.2016 at 11:18
      Permalink

      Onpa kurja kuulla, että sullakin on tällaista oireilua liittyen riittämättömyyteen ja suorituskeskeisyyteen. Ja just toi, että miten julmasti ja kamalalla tavalla osaa itselleen puhua! En sanois niitä juttuja pahimmalle vihamiehellenikään, mutta sitten ihan päivittäin toistelen itselleni kuinka kamala olen. Edistysaskeleet on edelleen tosi pieniä, mutta ei auta kuin pikku hiljaa edetä: tähän ei ole yhtä ainutta lääkettä, vaan pitäisi muistaa pitää itsestään huolta ihan joka päivä.

      Olen nykyään yrittänyt ajatella, että mun mielenterveys kestää kaksi isompaa kokonaisuutta mutta ei enää kolmatta. Eli voin tehdä täysillä opintoja JA töitä, mutta silloin kodin siisteys jää pois laskuista. Tai voin huolehtia töistä ja kodista, mutta silloin opinnot kärsivät. Jos taas suhtaudun kaikkiin ns. vasemmalla kädellä, saan jokaista edistettyä vähäsen mutta sitten taas mieli ei meinaa kestää sitä ”epätäydellisyyttä” mikä siitä väkisinkin syntyy. Vaikka se edistys olis just hyvä juttu! Yritän muistaa, että ihmisen voimavarat eivät vain yksinkertaisesti VOI riittää kaikkeen – eikös meistä jokainen silloin olisi superihminen joka tekee ja menee ja on onnellinen?

    • 18.4.2016 at 11:20
      Permalink

      Hei ja muuten. Suosittelen jumitilanteisiin mindfulnessia. Iphonelle on ainakin sovellus joka maksaa parisen euroa, mutta on tosi hyvä ja suomenkielinen. Ihan vaan Mindfulness nimeltään 🙂 Siellä on harjoituksia ihan parista minuutista puoleen tuntiin ja punaisena lankana on itsen hyväksyntä ja rentoutuminen, eli just se mikä ainakin mua helppaa jos asiat kaatuu niskaan. Oon yrittänyt nyt ottaa tavaksi, että useamman kerran viikossa teen sieltä jonkun harjoituksen ja se on ollut hirmu hyvä juttu.

  • 18.4.2016 at 09:31
    Permalink

    Mä oon nyt tuossa tilanteessa, jossa sä olit kaheksan vuotta sitten. Yliopistoon pitäisi päästä, ja pelkään ihan älyttömästi epäonnistumista. Lukio oli mulle helppoa, kymppejä tuli ja mulla oli pakkomielle olla paras. Eka kolahdus tuli, kun kirjotukset meni penkin alle. Oon tosi pettyny itteeni sen takia, että en enää pärjännytkään kirjotuksissa, ja kirosin koko lukion alimpaan helvettiin. Oon jo suunnitellu hautautuvani sänkyyn loppukesäksi, jos opiskelupaikkaa ei tule.

    Tiedän varsin hyvin olevani liian tarkka ja ankara itseäni ja tekemisiäni kohtaan. Opiskelupaikkaa vaille jääminen on nykyään normaalia, mut tuskin mun itsetunto sitä kestäisi. Kyllä mäkin vertaan itseäni muihin, mutten taida olla sanonu sitä koskaan vielä ääneen. Vasta viime kuukausina oon todennu, että perfektionismi on oikeesti ongelma mullakin.

    Mutta hei hyvä postaus, oot hurjan rohkea, kun uskallat kirjoittaa tällaista. Mä en ikinä uskaltaisi – edes sanoa ääneen asiaa monelle. Tsemppiä sulle hurjasti! 🙂

    Reply
    • 18.4.2016 at 11:30
      Permalink

      Voi, onpa kamalan ikävä kuulla että olet joutunut kokemaan pettymyksiä just opiskelussa. Mäkään en ekalla hakukerralla saanut opiskelupaikkaa, ja petyin kyllä vaikka en ns. tosissaan hakenutkaan. Kannattaa pelosta huolimatta tehdä suunnitelmia sen varalle, jos ei saakaan paikkaa: mä en tehnyt, ja välivuosi kului hanttihommissa ja epämääräisesti haahuillen. Se vielä pahensi suorituskeskeisyyttä seuraaviin pääsykokeisiin, kun päässä muodostui iso PAKKO päästä sisälle. Välivuoden voi viettää au pairina opetellen kieltä, tehden avoimessa yliopistossa opintoja valmiiksi (oikeesti ihan järkyn iso apu sitten yliopistossa!) tai matkustellen, jos lompakko antaa periksi. Tärkeintä on muistaa, ettei maailma kaadu pääsykokeisiin tai välivuoteen vaan sitä kannattaa suunnitella etukäteen ja ottaa kaikki irti. Elämä kantaa ihan oikeasti, vaikka se tuntuukin tosi kliseiseltä sanoa 🙂 Mä olen monesti luullut että tämä on tässä, mistään ei tule mitään ja olen epäonnistunut täysin, mutta hetken perästä kulman takaa on tullut uusi suunta ja merkitys elämälle. Kaikki järjestyy myös sulla, olen ihan satavarma siitä!

      Kiitos paljon tsempeistä ja sulle kanssa samoin <3 Musta perfektionismista on tärkeää puhua nimenomaan tästä ongelmanäkökulmasta, kun välillä tuntuu että täydellisyyden tavoittelulla jopa kehuskellaan ja pidetään sitä täydellisen suorittamisen edellytyksenä. Että ois muka ihan ok arvostaa itseään ihmisenä pelkästään suoritusten ja tekojensa mukaan, että se jotenkin kuuluu ns. hyvään elämään ja ilman sitä ei voi yltää todellisiin suorituksiin. Kun eihän se niin mene, vaan elämässä pitäisi pyrkiä olemaan ennen kaikkea onnellinen ja sovinnossa itsensä kanssa.

    • 18.4.2016 at 11:34
      Permalink

      Ai niin, piti vielä sanoa tuosta kirjoitusten epäonnistumisesta. Tiedätkö, mulla tuollaiset tilanteet johtuu tosi usein siitä, että ahdistus ja stressi ”tyhmentää” mua. Uuden oppimisesta tulee hankalaa ja koetilanteessa kieli takeltelee enkä saa päähäni synonyymeja, sanoja tai lauserakenteita. Tää on ihan aivokemiallinen juttu, joka liittyy siihen että stressireaktio kumoaa kaiken muun paitsi ihan välttämättömään selviytymiseen johtavan toiminnan. Siksi tuntuu takkuiselta ja alisuoriutuu. Kannattaa muistaa, että se ei tosiaan ole sun vika ihmisenä vaan se on ihan oikea, kemiallinen reaktio joka aivoissa vaan tapahtuu eikä siihen pysty vaikuttamaan vaikka kuinka haluaisi. Tällainen mielenterveysongelmiin liittyvä hitaus ja oppimisen ja muistamisen vaikeus on ollut mulla hirveän vaikea hyväksyä, mutta yritän ajatella parhaani mukaan just aivokemialliselta kannalta niin etten siihen voisikaan vaikuttaa.

  • 18.4.2016 at 23:19
    Permalink

    Samanlaisten ajatusten ja ongelmien kanssa olen paininut jo useita vuosia, taipumukseni perfektionismiin kumpuaa kai herkkyydestäni; olen pienestä pitäen ollut tuntosarvet pystyssä ja kuulostellut, mitä vanhemmat mahdollisesti vaativat minulta (vaikka ovat aina olleet erittin ylpeitä koulusaavutuksistani). Kuukauden päästä on edessä ensimmäiset pääsykokeet ja jännittää aivan vietävästi! Kieltäytymistä, priorosointia ja itsensä kuuntelu on saanut koko alkuvuoden harjoitella oikein kunnolla! Töihinkin ilmoitin, että toukokuun pyhitän pääsykoevalmistautumisen ”viimeistelyihin”.

    Hirveästi tosiaan pelottaa, että pääsenkö ollenkaan sisään. Olin Lukion kakkosvuonna 4kk Australiassa tädin luona ja valmistuminen lykkääntyi. Nyt kun ns. opiskelurutiinia on pitänyt uudelleen käynnistellä, niin paineet ovat todellakin kasvaneet. Varasuunnitelmiakin on toki D:hen asti, mutta silti ei haluaisi epäonnistua perheen ja ystävien silmissä. Vaikka hehän vain tukisivat oli tilanne mikä hyvänsä!

    Itse ole onneksi saanut käydä paineitani ihan ammattilaisen kanssa läpi, mikä on helpottanut suunnattomasti. Hän on todella antanut perspektiiviä käytökselleni, sillä olen lukioaikana ollut täydellisen uupumuksen partaalla ja haluan oppia välttämään sen.

    Olet mielestäni aivan todella rohke, ihana ja sympaattinene ihminen <3 Kokemuksistasi lukeminen auttaa myös valmistumaan akateemisen eämän raadollisuuteen. Toisaalta vaihtohtona on myös lähteä takaisin Ausseihin ja ruveta kasvattamaan lampaita 😀

    Kaikkea hyvää ja paljon voimaa sinulle, Elisa!

    Reply
    • 19.4.2016 at 11:56
      Permalink

      Kiitos, kun kerroit omista kokemuksistasi! <3

      Mua on auttanut aika paljon noissa pääsykokeissa ja vastaavissa tilanteissa (nyt myöhemmin, kun ymmärrän ongelmani) se, että mietin asiaa ennemmin tilastojen kautta. Fakta on se, että esimerkiksi meidän alalla hakijoita ja pääsykokeeseen osallistujia on jopa 200 kun paikkoja on jaossa alle 20. Väistämättä käy niin, että osa jää ilman paikkaa vaikka suoritus olisi jopa keskitasoa parempi. Samoin paikkoja saatetaan jättää täyttämättä, jos ei saavuta yhdestä osiosta minimipisteitä ja se osiohan voi olla vaikka monivalinta, joka ylipäänsäkin on aikamoista arpomista vaikka kuinka hyvin olisi lukenut. Lisäksi kun yo-kokeiden perusteella hakijoita on L:n ja C:n väliltä, ei pistemäärä tietty voi olla verrannollinen samalla tapaa: C:n oppilaan yksinkertaisesti täytyy pärjätä huippuhyvin pääsykokeessa, eikä ovet välttämttä siltikään aukene jos L:n oppilas on myös hyvä kokeessa. Eikä mikään poista sitä faktaa, että pääsykoe on oikeasti joinain vuosina huonosti suunniteltu ja erilaiset painotukset ja pisteenlaskut vaikuttavat lopputulokseen luvattoman paljon. Koekaan ei siis ole mikään definitiivinen osoitus yksilön taidoista, osaamisesta tai edes ulkoa opettelun kyvyistä. Ja en ees aloita puhumaan esseevastauksen arvioinnin vaikeudesta 😀

      Yliopistossa opiskelu on kaikesta hankaluudestaan ja vaativuudestaan huolimatta mun juttu. Ilman päänsisäisiä ongelmia ja tutkintorakenteen jäykkyydestä johtuvia vaikeuksia (puhumattakaan kurssien ja opetuksen epätasaisuudesta) yliopisto olis mulle huomattavasti jos ei helpompaa, niin kivempaa ja siedettävämpää. Yliopisto-opiskelussa on monia mahtavia puolia joita en vaan kykene omien resurssien vähyydestä johtuen juuri nyt hyödyntämään ja se harmittaa 🙁

      Suuri kiitos kauniista sanoistasi ja paljon tsemppiä myös sulle pääsykokeisiin! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.