Valmistuin – ja se vei 12 vuotta

Kun viime vuoden elokuussa avasin blogissa, että olen pohtinut opintojen pariin palaamista en oikeastaan uskonut, että tulisin tutkintoa saamaan valmiiksi. Nyt kandidaatintutkinto on kuitenkin todellisuutta – joskin tarkistin vielä ennen tämän tekstin kirjoittamista, etten vain ole saanut sähköpostiin ilmoitusta ”pahoittelut, teimme virheen etkä saakaan tutkintoa” 😀 Näin epätodellinen asia tutkinnon saaminen on ollut mulle jo 12 vuotta.

Toiveikkuudesta unelmien romahdukseen

Aloitin yliopiston vuonna 2008 Tampereella auvoisin kuvitelmin siitä, että minusta tulisi äidinkielenopettaja yläasteelle tai lukioon. Suorittaisin yliopiston tavoiteajassa ja siirtyisin rivakasti työelämään, ja aloinkin tehdä sijaisuuksia jo ensimmäisinä opiskeluvuosina. Heti ensimmäisenä vuonna sain vain muutamille myönnetyn oikeuden pedagogisiin opintoihin, joihin normaalisti haetaan vasta myöhempinä opiskeluvuosina erikseen. Tämä erikoisjärjestely oli mahdollista, jos pystyi osoittamaan motivaationsa opintoihin jo ekana vuonna. Olin varma, että kaikki tulee sujumaan täydellisesti.

En kuitenkaan onnistunut saamaan sivuaineoikeutta suomen kieleen, mitä pidin etukäteen helppona nakkina. Ensimmäisenä vuonna tämä oli vain pieni takaisku, kaikkihan oli muuten sujunut niin hyvin uraani ajatellen. Seuraavana vuonna pettymys oli iso, kun en oikeutta saanut. Kaiken kaikkiaan yritin saada sivuainetta neljän vuoden ajan siinä onnistumatta. Koska suomen kielen opinnot olisi pitänyt olla suoritettuina ennen pedagogisten aloittamista, menetin ekana vuonna saamani erityisoikeuden. Vain tämä yksi sivuaineoikeus (tai oma osaamattomuuteni kokeissa) siis esti opettajan urani. Myöhemmin sivuainekoe poistettiin ja selvisin suomen kielen opinnoista hyvin – tämä vain tuli auttamattoman myöhään opettajan ammattia ajatellen, ja hylkäsin ajatuksen siitä täysin.

Yritän varoa, etten syyttelisi yliopiston byrokraattista luonnetta omista vastoinkäymisistäni. Ymmärrän, miksi näitä ehtoja on asetettu ja miksi ne ovat tärkeitä. Kuitenkin suorituskeskeiseen luonteeseeni tällaiset kerran vuodessa pidettävät, tulevaisuutta olennaisesti määrittävät kokeet istuvat äärettömän huonosti. Motivaatio opintoihin laski ja ahdistus kasvoi joka kerta, kun tulin torjutuksi unelmauralleni näin konkreettisesti. Siitä olen iloinen, että mun ei tarvinnut kokea samaa nuorempana esimerkiksi ylioppilaskokeiden suhteen, toisin kuin nykyisten ylioppilaiden.

Tästä edellisestä tekstistä selviää, kuinkas kivasti tässä sopassa henkisesti kävikään. Tekstissä avaan myös opintoja hidastaneita byrokraattisia kiemuroita tarkemmin.

Mittava fomo-ahdistus

Mulle on tehnyt äärimmäisen kipeää seurata ystävieni matkaa maisterintutkintoihin ja ammattiin, vaikka toki tiedän ettei se kenelläkään ole ollut läpihuutojuttu. Olen kateellisena seurannut, kun muut saavat ensimmäisiä pitkiä sijaisuuksiaan, verkostoituvat pedagogisissa opinnoissa ja aloittavat perheen perustamisen. Olen tuntenut itseni viimeiset 10 vuotta jatkuvasti keskeneräiseksi ja olevani takamatkalla muihin nähden, enkä rehellisesti sanottuna ole aivan täysin varma siitä, hylkäsinkö ajatuksen opettajan urasta ymmärtäessäni ettei se sittenkään sopinut minulle vai siksi, etten enää kestänyt pettymyksiä asian suhteen.

Sen sijaan, että olisin valmistunut 6-7 vuotta sitten tavoiteajassa opettajaksi, olen nyt humanististen tieteiden kandidaatti jokseenkin poukkoilevalla ja eätavallisella työuralla. En koskaan kuvitellut, että elämäni tulisi menemään näin. Vaikka vaikeuksista voittoon -kertomuksissa sanotaan aina, ettei tekisi mitään toisin, niin kyllä mä haluaisin tehdä. Toki ymmärrän, etten niinä vuosina olisi pystynyt muuhun eikä mun ole sitä reilua menneisyyden minältäni vaatia. Mielenterveydelleni olisi kuitenkin ollut ehdottomasti parempi, että olisin saanut vakautta elämääni paljon aikaisemmin. Nyt korjailen vuosien epävarmuudesta syntyneitä jälkiä ja koen edelleen olevani takamatkalla elämässä. Siksi kandidaatintutkinto on ollut niin tärkeä juttu, että purskahtelen pitkin päivää itkuun ilosta kun muistan saavuttaneeni sen.

Eniten mua on tällä matkalla tsempannut ystävien, läheisten ja seuraajien tuki, joka on ollut uskomattoman aitoa ja kannustavaa! Näillä eväillä aion aion jatkaa maisteriopintoihin, sillä minulla on vielä kaksi vuotta opintoaikaa. Tästä ryteköiden kautta rämmitystä matkasta on tarttunut mukaan rimanalitusten sietämistä, kärsivällisyyttä ja äärimmäisen näppäriä keinoja sisäistää 1500 sivua kirjallisuutta parissa päivässä. Josko nämä auttaisivat saamaan myös maisterintutkinnon.

Mitä ajatuksia heräsi tästä epätavallisesta polusta aikuisuuteen?

Comments

  1. Onneksi olkoon kandille! Itse jatkoin AMK-tutkinnosta melkein suoraan yliopistotutkintoon ja nyt kun olen valmistumassa maisteriksi niin kaikki kaverit tuntuu olevan askeleen edellä töiden, häiden, omistusasuntojen, koiranpentujen ja lasten hankinnan kanssa. Välillä tulee tunne, että melkein kolmikymppisen pitäisi olla jossain ihan muussa tilanteessa kuin yksin opiskelija-asunnossa wappuradion kanssa mutta jokaisen polut ovat erilaisia. Ja jos muut ovatkin saaneet tutkinnon aikaisemmin valmiiksi, olet kerännyt työ- ja elämänkokemusta josta on taas ihan eri tavalla hyötyä kuin putkitutkinnosta putkityöelämään siirtyneillä.

    • Kiitos paljon onnitteluista ? Ja hei, samassa veneessä ollaan. Tuntuu, että muut on ihan valovuosia edellä elämässä – varsinkin, kun eron myötä jouduin luopumaan omistusasunnosta eikä sellaiseen mulla ole yksin pk-seudulla varaa. Eli sekin saavutettu etappi meni mönkään ?

      Olet ihan oikeassa, että meillä myöhään valmistuneilla on sitten hieman toisenlaista kokemusta, josta on varmasti hyötynsä sekä työelämässä että henkkoht elämässä. Onnea valmistumisesta jo etukäteen!

  2. Onnea kandista! Itse muistan hyvin tunteen siitä, kun muut ympärillä valmistuivat ja itse oli aina vain opiskelija,kokonaisuudessaan lähes yhdeksän vuotta.

    Oikeasti en ollut vain opiskelija, vaan elämä oli aika täynnä. Näiden opintojen aikana menin naimisiin, sain ja hoidin kaksi lasta, tein töitä, muutin ja ostin omakotitalon. Silloin vain tuntui, ettei opiskelulle ollut tilaa.

    Sittemmin valmistuin maisteriksi, opeksi, ja huomasin että sillä ei juurikaan ole väliä, kestivätkö opintoni viisi vai kymmenen vuotta. Lopulta, mutkien kautta, olen virassa ja saan tehdä töitä kymmeniä vuosia, kun eläkeikääkin koko ajan nostetaan.

    Nyt harmittaa, että syyllistin itseäni saamattomuudesta (teki sitä kyllä muutkin ihmiset), koska se ei ainakaan edistänyt opintojen tekemistä. Jokaisella on oma polkunsa – toisilla se on hyvinkin suora, toisilla mutkainen, muttei kellään helppo.

    • Huh, sullapa on ollut mieletön tahti! Hattu nousee päästä kyllä ❤️

      Mulla oli vähän samanlainen tunne siitä, ettei opinnoille ole elämässä tilaa. Sitä antoi mielellään sen tilan kaikelle muulle, mitä enemmän tuli pettymyksiä opintojen aikana – ja lopulta olikin tosi vaikea vallata sitä tilaa takaisin opiskelulle. Jos jotain on oppinut, niin ainakin priorisoimaan, luopumaan täydellisyyden tavoittelusta ja tyytymään ihan ok -lopputulokseen. Kun ei vaan ole enää aikaa lukea tentteihin samalla tavalla huolellisesti kuin opintojen alussa, osaa ottaa haltuun isot kokonaisuudet nopeasti.

      Kiitos viisaista sanoista: ”Jokaisella on oma polkunsa – toisilla se on hyvinkin suora, toisilla mutkainen, muttei kellään helppo.” ❤️

  3. Onnea!! Ikuinen opiskelija täälläkin, joskin sekin on tulossa päätökseensä ja ikuisuus on käytetty kahden eri tutkinnon suorittamiseen. Vaikka kokonaisuudessaan ihan normaali aika kulunut näihin, niin silti tuntuu että ihmiset pitävät ikuisena kloppina koska olen vielä opiskelija. Toisaalta itsekin yhtäältä haluaisi tehdä joitain asioita toisin, mutta toisaalta paikkani olen löytänyt enkä välttämättä olisi ilman kaikkia mutkiani matkassa.

    • Kiitos paljon ja vastaonnittelut sinne! ? Näinhän se on, että ilman tiettyjä mutkia elämä olisi hyvin erilainen nykyään eikä osaamista olisi välttämättä kertynyt samalla tavalla. Onneksi ainakin mun lähipiirissä tuntuu siltä, että opiskelijuus on enemmän kaikenikäisten juttu: monet on lähteneet suorittamaan uutta tutkintoa vasta myöhemmällä iällä.

  4. Musta sä oot saanut aikaan ihan hämmästyttävän määrän asioita sellaisessa pyörityksessä, jossa monet jäisivät (oikeutetusti!) sängyn pohjalle luovuttamaan. Se mitä olen sussa aina sikana ihaillut, on sun sinnikkyys ja päättäväisyys ja musta on ihan karmeaa, että kaiken sen aikaansaamisen takana ajattelet olevasi jotenkin takamatkalla muista. En osta!

    En tiedä olenko koskaan sanonut tätä, mutta jos itse meinaan joskus lannistua jonkin työtaakan alle, niin sit vedän muutaman kerran syvään henkeä (tekniikalla jonka SÄ opetit) ja mietin SUA. Niin monta kertaa töissäkin tönit mua eteenpäin jonkun hankalan asian hoitamisessa, että siitä tuli ihan vakituinen tarvittaessa aktivoitava motivaatio-otus tuohon olalle. Sun tsemppaava ääni ja hengitystekniikat puskee mua yli vetelien soiden ja todella toivon, että voisin jonain päivänä jollain tavalla antaa takaisin edes puolet siitä motivaatiosta ja kannustuksesta, jonka olen sulta arkeni käänteissä ammentanut. <3

    Sä oot supersankari. Aina ymmärtäväinen, avarakatseinen ja viisas. Ja ihan pian maisteri! <3

    • Tää oli niin ihana viesti, että itku tuli! ❤️ En tiedä, pääsenkö oikein koskaan tästä alemmuudentunteesta eroon. Tuntuu, että olen tuntenut sitä jo ihan sieltä asti, kun omat opinnot alkoivat seisahtua ja muut menivät heittämällä ohi opintopisteissä, tutkinnoissa ja lopulta elämässä muutenkin. Tiedän, että olen oppinut erilaisia asioita, tehnyt todennäköisesti enemmän töitä kuin ikätoverini noin muuten ja saavuttanut myös ihan hienoja juttuja (kuten nyt tän tutkinnon!). En vaan millään tiedä, miten saisin itseni oikeasti ymmärtämään tämän ? Ymmärtänet, mitä tarkoitan.

      Ihana kuulla, että mun tsempeistä ja rauhoitushetkistä on ollut apua. Ne on sellaisia, mitä mullakin on päivittäin käytössä jos ahdistus meinaa lamauttaa. ❤️

  5. Petran viesti sanoi kaiken!

    Onnea ihan superisti <3<3<3 Itsehän en koskaan päässyt edes korkeakouluun asti, vaan lopetin jo lukion kesken ja suoritin kolmen vuoden ammatillista tutkintoa 4,5 vuotta.

    • Kiitos ihana ❤️ Musta olet tosi vahva, että olet osannut tarpoa omaa polkua jo lukioiässä. Varmasti tuolloin ikätovereiden paine oli ihan erilainen ja oli vaikea hypätä toiselle polulle kesken kaiken. Pidän sua huiman ammattitaitoisena, vaikka en sun alasta mitään tiedäkään!

  6. Onnea valmistumisesta!

    Mä en olisi ikinä kestänyt mitään tollaista, mitä ole läpikäynyt, joten hatun nosto sulle! Tästä syystä valitsinkin aikoinaan ammattikoulun, kun tiesin, ettei minusta olisi tuollaiseen maailmaan.

    • Kiitos paljon ? Yliopisto-opiskelusta ei turhaan sanota, että se vaatii istumalihaksia ? Täytyy kyllä ihan tosissaan tykätä tieteellisen tekstin lukemisesta, laajojen kokonaisuuksien hallinnasta ja toodella väsyttävän pitkistä luentosarjoista. Akateeminen maailma ei ole kaikille, ja ei siitä mullekaan ole esimerkiksi työpaikaksi tai missään nimessä esimerkiksi tohtorinväitökseen asti.

  7. Hei

    Täällä toivottavasti pian maisteriksi valmistunut. Mulla opinnot on nyt kestänyt 12 vuotta amk tutkinto ja maisteri perään yhteensä. Amkin insinööri tuli suht ajassa 5 vuotta ja sen jälkeen olinkin 7 vuotta pois opiskelijaelosta. Kun päälle kolmekymppisenä aloitin maisteriopinnot, ajattelin että kandi+maisteriopintoineen (osan kandista korvasi tuo insinööri tutkinto) olisin valmis 4 vuodessa. Nyt kuusi ja puoli vuotta maisteria tehty, ehkä seitsemän tulee kasaan. Ikääkin lähemmäs 40 mutta onneksi rahatilanne ollut ”hyvä” etten ole lainaa ottanut vaikka aika kituutusta nämä viime vuodet olleet.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This error message is only visible to WordPress admins

Error: There is no connected account for the user 1526954456 Feed will not update.

© 2020 Miten niin liikaa? · on Genesis Framework