Itsetunnon kanssa painiskelua

image

En ole mielestäni oikein koskaan ollut perinteisen epävarma nainen siinä mielessä, että mulla on aina ollut hyvä itsetunto ulkonäköön liittyvissä asioissa. Useimmilla teineillä on paineita ulkonäön suhteen ja toki mullakin oli, mutta todella paljon vähemmän kuin monilla kavereillani. Tai no, en kyllä meidän silloisesta kaveriporukastakaan oikein tunnista sellaista itsensä haukkumista, joten se ehkä oli mun pelastus herkässä nuoruusiässä.

Sen sijaan nyt vanhemmiten olen huomannut, että itsekritiikkini on alkanut kohdistumaan yhä useammin vartaloon, kasvoihin, hiuksiin tai ulkonäköön muuten vaan. Kun joku pääsee aikuistuttuaan eroon teini-iän ulkonäköpaineista, mulla ne näyttää pahentuvan. Huomaan tosi usein ajattelevani, että pitäisi vähän laihtua ja vitsit kun onkin huono ryhti. Etenkin laihdutusajatukset on mulle hirveän vieraita, sillä mun ei koskaan ole tarvinnut tarkkailla syömisiäni tai harrastaa liikuntaa erikseen pysyäkseni suht hyvässä kunnossa. En mä mitään satoja kiloja ole kyykkäillyt ennenkään, mutta satunnainen jumpassa käynti, lenkkeily ja ratsastusharrastus pitivät ihan hyvin huolta peruskunnosta.

Nyt olen sairastelun takia ollut pari vuotta liikkumatta ja se alkaa näkyä paitsi kunnossa, myös ulkonäössä. Iho on löysempi, on tullut pari lisäkiloa ja painan enemmän kuin koskaan. Olen normaalipainoinen, mutta kun on pysynyt saman painoisena 10 vuotta putkeen tuntuu muutaman kilon nousu ihan älyttömältä. Välillä mulla on myös todella pahoja päänsisäisiä kriisejä liittyen kasvoihini: milloin mustapäät ovat aivan kamalia, joskus kriiseilen finnirykelmistä ja toisinaan taas haluan kasvojeni luomista eroon (luomet kyllä oli aika iso paikka teini-iässäkin) vaikka mullahan on ihan hyvä iho kaikin puolin. Yritän olla sanomatta näitä ääneen, sillä ymmärrän että mun huolet on pieniä verrattuna jonkun muun vastaaviin pohdintoihin enkä halua valittamalla itsestäni loukata ketään. Lisäksi pelkään, että nämä asiat muuttuvat jotenkin ”todemmiksi” jos totean ne ääneen.

Olen pikku hiljaa yrittänyt muuttaa elämääni vähän liikunnallisemmaksi ja pienin askelin jopa hieman onnistunut siinä. Kriiseily omasta kropasta ei kuitenkaan ole loppunut mihinkään, vaan tuskastun mukamas liian tehottomiin toimenpiteisiini asian suhteen vaikken ihan oikeasti tässä elämäntilanteessa kykene tai pysty enempään. Otankohan liikaa paineita siitä, että poikaystäväni on liikunnanohjaaja ja liikkuu useamman tunnin päivässä? Vai vertaanko itseäni salaa kavereiden saliharrastukseen tai juoksukouluihin? Miksi mun huono itsetunto tuntuu nousevan ennen kaikkea vartalosta, liikunnasta tai sen puutteesta? Miten sitä saisi taottua päähänsä ajatuksen siitä, että on ihan hyvä tällaisena kuin on? Miksi selluliitti ei lähde suklaalla?

Kasa hyviä kysymyksiä joihin sopisi miettiä vastauksia enemmän kuin tämän blogipostauksen verran. Nyt kaipaisin kuitenkin ennen kaikkea vertaistukea: onko jollain mullakin paska fiilis omasta kropasta, ulkonäöstä tai elämäntavoista? Nyt saa ja pitää avautua, en halua olla näin yksin tän asian kanssa.

 

Onko sulla huono itsetunto ja jos on, niin mistä se johtuu? Saako sen sanoa ääneen, jos joku omassa ulkonäössä harmittaa? Entä saako sen sanoa, jos tykkää omasta kropastaan ja kokee olevansa kaunis?

 

Comments

  1. Voi kyllä! Ulkonäköasioiden äärellä täällä kovasti välillä ryvetään. Nyt, kun naama on kunnossa (kiitos aknelääkitys) voikin kaiken sen tarmon käyttää vartalon manaamiseen 😛 erinäisistä terveydellisistä syistä liikunta ei ole lähelläkään normaalia ja tottakai se näkyy myös kehossa. Eikä tuleva polvileikkaus taida asiaa auttaa :/
    Pitäisi osata olla itseään kohtaan sallivampi, mutta aina ei vaan pysty. En mä nyt koko ajan itseäni soimaa ja huonona pidä, mutta välillä tulee puuskia, jolloin mikään ei ole hyvin. Inhimillistä, mutta ärsyttävää.

    • Jep, kohde vaan vaihtuu kun jonkun osan saa itsessään mieluisaksi tai kuntoon. Mä stressaan terveysasioista jotenkin paljon vähemmän, kuin näistä ulkoisista seikoista: mua ketuttaa se etten jaksa liikkua, ei se sairaus mikä tuon jaksamattomuuden aiheuttaa. Ihan kummallista 😛

  2. Minua harmittavat elämäntapani, koska tiedän että voisin ruokavaliota muuttamalla ja liikuntaa lisäämällä päästä eroon esim. univaikeuksista. Tulee jotenkin niin saamaton olo, kun ei saa muutoksia aikaiseksi. Ulkonäkööni olen ollut suht tyytyväinen viime vuosina lukuunottamatta aknehelvettiä, josta pääsin onneksi eroon. Minun silmissäni sä olet upea ja lahjakas. 🙂

    • Niin, kyllähän jokainen varmasti tietää mitkä olis ne oikeat ja terveelliset elämäntavat. Terveysvalistukselta ei oo kukaan voinut välttyä. Mutta ei ole helppoa yhdistää sitä omaan elämään, varsinkin jos tilanteet muuttuu paljon tai on muuta stressiä ja paljon töitä (johon toki yhteiskuntakin kannustaa, se kun on selkeämmin tuottava juttu kuin terveys).

      Kiitos ihanasta kommentista <3

  3. Kyllähän tuo ulkonäkö on vaikea asia. Varsinkin oman kropan suhteen olen tosi kriittinen ja vaikka olen hyvinkin normaalipainoinen niin silti kiinnitän tosi paljon huomiota siihen mitä syön ja treenaamaan pitäs ehtiä jatkuvasti. Pitäs oppia ottamaan rennommin. 🙂

    • Joo, onpa hassua et mikään ei riitä! Vaikka ois normaalipainoinen, ni pitäis silti treenata. Mun on tosi vaikea saavuttaa iloa liikunnasta sen takia, ku koko ajan ajattelen että se on vaan pakko 🙁

  4. Täällä o/
    Mä jotenkin vertaan alitajuisesti itseäni sellaiseen 15-20-vuotiaaseen Sallaan, joka treenasi 9 kertaa viikossa ja jolla näkyi sixpack. Totta kai on ihan selvää, että jos EI treenaa tuota määrää ja aineenvaihduntakin on hidastunut varmaan puoleen noista ajoista, ei kroppakaan ole entisensä. Mullakaan ei ole sinänsä painon suhteen ongelmaa vaan sen ”löysyyden”. Toisaalta tämä nykyinen tilanne on paras, mihin tällä hetkellä pystyn, joten pitäisi vaan oppia täysillä hyväksymään asia.

    On mulla kyllä kasvojenkin kanssa kriisejä, enimmäkseen ihosta, mutta myös esim. hampaista. Kaikenlaisia fiksaatioita sitä voikin ihmisellä olla 😀

    • Ja sähän oot ehkä tiukin muija ikinä!! En voinu mitenkään aavistella, että just sä valittaisit ”löysyydestä” kun susta sitä ei löydy niinku ollenkaan! :O Ja ihan samaa mieltä noista sun hampaista Heinin kans, ootko meinaan nähny mun leegoja? Ei oo kaunis näky ne.

    • Joo, mun hammaskompleksi juontaa juurensa siihen lapsuuden tapaturmaan, jossa etuhammas meni katki. On tässä vuosien varrella ollut jos jonkinlaista muovipaikkaa siinä ja jotenkin jäänyt sellainen fiilis, että hampaat näyttää kamalalta, vaikka enää ne ei objektiivisesti näytäkään :/ Tää on sama ilmiö kuin se huono iho -itsetunto, vaikka iho olisikin kunnossa esim. aknen jälkeen.

      Ja tosta löysyydestä, että vaatteet päällä ihminen näyttää aika erilaiselta kuin vaikka bikinessä kun kaikki on näkyvillä 😀

  5. Voi kyllä on! Ja vieläpä hyvin ristiriitaisia fiiliksiä oman vartalon ja painon suhteen. Kun pari vuotta sitten räjäytin oman fitnesskuplani ja aloin taas elämään, niin painokin alkoi hiilata vääjäämättä ylöspäin. Eikä asiaa suinkaan auttanut se, että loukkasin selkäni ja tämän jälkeen olen ollut tahtomattanikin liikuntarajoitteinen. Toki ruokavaliolla olisi voinut pahimmat tuhot estää, mutta kun… Se ei aina vasn mene niin, kun vapaus vuosien rajoitteiden jälkeen koittaa. Ja siihen samaan syssyyn, kun toipuu vielä avioerostakin.
    Noista voisi tietysti ajatella, että joopa joo. Selityksiä ja syitähän aina löytyy, kun ei viitsi pitää itsestään huolta ja päästää kropan löystymään ja kuosistaan. Mutta kyllä se vain niin on, että jaksaminen on rajallista. Aika mahdoton yhtälö tuolloin reilu pari vuotta sitten olikin ja fyysistä vammaa ei olisi enää kaiken muun lisäksi itselleen toivonut.
    Sikäli hassua, kun toisaalta kuitenkin tykkäänkin tästä naisellisemmasta versiosta itsestäni. Jopa näiden ylimääräisten kilojen kera. Sitten toisaalta taas niitä stressaa jatkuvasti.. Ei ollut hyvä silloin hyvin hoikkana eikä kai nytkään. Sitä toivoisi löytävän tyytyväisyyttä ja armollisuutta itseään kohtaan, että sekin energia mikä menee murehtimiseen jotain kiloja kohtaan, voisi suunnata ihan toisaalle. Vaikka elämästä ja itsestä nauttimiseen. Se jos mikä olisi täysin oikeutettua ja aiheellistakin!! 🙂

    • Harmi kuulla, että sulla on heitellyt suhtautuminen itseen noin paljon :/ Ei tosiaan ole mitenkään itsestäänselvä juttu yrittää pysyä hyvässä kunnossa, jos vaikka työelämässä tai rakkauselämässä tapahtuu jotain mullistuksia. Onneksi mun poikaystävä jaksaa aina muistuttaa, että jos on henkisesti paha olla niin silloin ei todellakaan pidä ottaa lisästressiä liikkumisesta tai hyvin syömisestä. Kukaan ei vaan pysty täydelliseen elämäntapojen muutokseen, jos elämässä on joku iso, mutkikas asia käsiteltävänä ja ennen kaikkea kenenkään EI PIDÄ ajatella pystyvänsä. Se on just se mikä niitä burn outteja aiheuttaa 🙁

      Eli yhdyn tuohon sun vikaan kappaleeseen. Enemmän armollisuutta ja vähemmän ruoskimista! <3

  6. En olis Elisa uskonut että sulla on vartalokomplekseja, kun niin rohkeasti olet ollut bodypainting-mallinakin 🙂 Luulen että tosiaan saatat saada jotain paineita lähipiirin urheilullisuudesta. Koita olla vertaamatta itseäsi heihin, ei kaikkien tarvitse tehdä samoja asioita. Mielestäni urheilua pitää harrastaa vain oman hyvän olon ja fiiliksen tähden, muihin vertaaminen tai kaloreiden polttaminen vinouttaa ajatuksia liikaa. Mulle on tullut kymmenen rouvakiloa lisää parin vuoden sisällä ja eihän se kivalta tunnu että jotkut mieluisat vaatteet eivät enää mahdu kunnolla päälle. Vein jopa häihini teetetyn korsetin suurennettavaksi koska olin niin suruissani etten sitä voi enää käyttää. Kyllä mä sillä hetkellä mietin että tämä taitaa tarkoittaa sitä että hyväksyn sen että olen nyt isompi ja mukaudun siihen, sen sijaan että olisin koittanut laihduttaa itseni taas siihen korsettiin sopivaksi. Laihdutan sitten jos ja kun siihen tulee fiilis.

    • No siis, bodypaintmalleilu on siitä eri asia että mä ikään kuin olen tyhjä taulu johon rakennetaan taideteos. En siis ole oma itseni, vaan alusta teokselle. Maalilla myös muokataan huomattavasti kehoa, eikä valmiista työstä edes huomaa että tuossahan on alaston ihminen 🙂 Siksi se on ehkä mulle niin helppoa, kun voi olla näkyvillä mutta katseiden ulottumattomissa.

      Musta toi oli ihana ajatus, että muokkaat vaatteita sen mukaan mikä paino nyt on. Ja sähän liikut ihan hulluna, siinä ei paljoa lisäkilot tunnut! Kuten rakas pt-poikaystävä aina sanoo, syömällä laihtuu ja liikkumalla elää pidempään. Eli kyllä mä sen pidemmän ja hyväkuntoisemman elämän ottaisin, kuin laihemman olemuksen 😛

  7. Täälläkin painitaan huonon itsetunnon kanssa, kun nuoruuden koulukiusaamisen seurauksena en oo ikinä oppinut hyväksymään itseäni. Mulla on kyllä vähän parantunut itsetunto kun poistin instagramin ja en enään katso youtubesta kauneus videoita. Sitä vaan alkaa helposti vertaamaan itseään muihin ja tuntee että pitäisi näyttää joltakin tietyltä vaikka oikeesti nää kauneus ihanteet on markkinoitu meille taitavasti. Mun mies onneksi jaksaa muistuttaa että hän rakastui myös alunperin jokaiseen luomeen kasvoissani ja kaikkiin ns. virheisiin mitä itse näen itsessäni. Toivon että joku päivä en enään ajattelisi itseäni pahalla ja voisin käyttää sen energian johonkin positiiviseen.

    • Harmi kuulla, että sulla on takana kiusaamiskokemuksia 🙁 Sellaisen jälkeen on hyvin vaikea saavuttaa terve itsetunto, mutta onneksi se on kuitenkin mahdollista. Toivoa ei siis kannata sen suhteen menettää.

      Toivon, ettei ketään tunne itseään huonommaksi ainakaan mun kauneusblogin takia. Sen takia olen jättänyt mm. muokkaamatta luomet pois ja blurraamatta ihoa, ettei kenenkään tarvitsisi katsella jotain ”täydellistä meikkikuvaa” joka en kuitenkaan ole minä. Joillain tubekaunottarilla on vaan luonnostaan niin älyttömän tasainen iho, joka vielä silotellaan meikein niin kauniiksi etten yhtään ihmettele mikäli siitä tuntee itsensä kummalliseksi :/

  8. Mulla on ollut aiemmin todella huono itsetunto, erityisesti teinivuosina. Vanhemmiten olen päässyt sinuiksi itseni kanssa, ja voin sanoa että mulla on hyvä itsetunto. Mulla on monta asiaa kropassani ja itsessäni mitä haluaisin muuttaa, mutta en anna niiden vaikuttaa itsetuntoon- kovin pahasti ainakaan. Välillä on paska mieli vatsamakkaroiden takia, mutta siitä pääsee yli. Aika monta kiloa voisin pudottaa, ja aionkin, mutta oon päättänyt että oon hyvä tyyppi niiden kanssa tai ilman. Toivon sitä samaa varmuutta myös sulle, ystävä rakas. Olet ihana ihminen ja kaunis sekä sisältä että ulkoa- toivon hartaasti että muistat ja tiedostat sen.

    • Voi kiitos rakas murunen <3 Ihanasti sanottu!

      Sä oot niin periksiantamaton ja upea tyyppi, että jos sä joskus päätät laihduttaa tai alkaa liikkua tai ihan mitä tahansa, niin sä kyllä onnistut siinä. Tavallaan aika levollinen ajatus sinänsä: jos mä päätän, niin mä pystyn mutta mun ei tarvitse just nyt. 🙂

  9. Teininä minulla oli todella huono itsetunto ja vielä vähän päälle parikymppisenä se oli todella huono. Kriiseilin lähes päivittäin painostani ja inhosin abaut jokaikistä asiaa itsessäni. Joitakin vuosia sitten päätin, että nyt saa riittää, en enää jaksa käyttää hetkeäkään miettien, olenko liian painava, onko minulla huono iho, mitä mieltä joku muu on minusta tai olenko huono ihminen milloin mistäkin syystä. Se oli todella tietoinen päätös, jonka vaan päätin ja sen jälkeen elämä on ollut paljon helpompaa. En stressaa enää painosta ja olen muutenkin sinut itseni kanssa. Ulkonäköasiat mietityttävät entistäkin vähemmän ja jos joku asia joskus mietityttää on sekin lähinnä persoonaani liittyvä juttu.

    Tottakai välillä on heikkoja hetkiä ja tekee mieli vaan maata peiton alla parkumassa, mutta varsinkin viimeisten n. 1,5 vuoden aikana olen huomannut, että olen paljon onnellisempi kun vaan nautin elämästä, en vatvo turhia ja uskon itseeni. Tottakai se on joskus vaikeaa, kun bloggaajana varsinkin saa aina välillä kuulla, että on huono tyyppi milloin minkäkin asian vuoksi, mutta olen yrittänyt muistaa ajatella, että jonkun muun minusta lausuma mielipide ei oikeastaan vaikuta millään lailla omaan elämääni. Minun elämäni on tässä ja nyt ja on minusta itsestäni kiinni, kuinka onnellista siitä teen. Sen sijaan se, mitä itse itsestäni ajattelen vaikuttaa paljonkin, minkä vuoksi on todella tärkeää, että tekee niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi, on niiden ihmisten kanssa, jotka saavat hyvälle mielelle ja haaveilee ja toteuttaa niitä asioita, jotka ovat itselleen intohimo. Pari kiloa tai ihovirhettä sinne tai tänne, sillä niistä eroon pääseminen ei loppujen lopuksi varmasti ole se juttu, joka tekee elämästä ihanaa. 🙂

    • Tiiätkö Virve, susta en IKINÄ uskoisi että ihan muutama vuosi sittenkin sulla on ollut huono itsetunto. Olet nykyään niin aurinkoinen, iloinen ja itsevarma tyyppi! Ihan yksi mun idoleista, mitä tulee itsensä hyväksymiseen ja positiivisena säilymiseen 🙂

      Ihan totta tuo, että pikemminkin pitäisi pohtia niitä asioita siellä ulkonäön takana. Onko mulla itsetuntokriisi ihosta siksi, että pelkään kohdata ihmisiä? Tai harmittaako lisäkilot, koska koen ettei mieheni pidä mua seksikkäänä? Kun on sinut sisäisen itsensä kanssa, ei varmasti jää aikaa kriiseillä ulkoisten näkökohtien suhteen. Toivon, että mäkin pääsisin lähemmäs sitä sisimmän tutkimista enkä keskittyisi vaan ulkoisiin seikkoihin 🙂 Toisaalta taas joskus joku pieni kosmeettinen juttu voi tehdä itsetunnollekin ihmeitä, mutta silloin varmaan on kyse siitä ettei sen takana ole mitään henkistä, isompaa kriisiä.

  10. Mulla menee tosi kausittain nää. Joskus kun on hyvä boogie päällä urheilujen ja syömisten kanssa, niin on parempi olo niin henkisesti kuin fyysisestikin, mut sitku on tämmönen hiilarinpuputus & liikkumattomuus -kausi niin…ei. Mä en oo kyllä ikinä ajatellut, että sulla olis huono itsetunto, koska kuten tossa edelläkin kommentoitiin, niin nää bodypaintingit ja muut malleilut antaa niin eri kuvan!

    • Jep, kausittain mennään täälläkin! Nyt vaan olen huomannut, että olen kriiseillyt huomattavasti enemmän ulkonäköni takia viimeisen parin vuoden aikana kuin aiemmin. Yksi iso syy siihen on toi liikkumattomuus.

      Mä taas en ajatellut, että sulla ois huono itsetunto. Oot aina niin reipas ja liikut ja sulla on jotenkin kaikin puolin TERVE suhtautuminen elämään, että oon välillä ihan kateellinen tosta asenteesta. Kuten Kaisulille tuolla selitin, niin bodypaint on jotenkin eri asia kun siinä olen tietyllä tavalla roolissa. Siksi impro ja näytteleminen on myös mulle kivoja juttuja eikä pelottavia, kun saan olla roolissa eikä mun tarvitse olla oma itseni.

  11. Jos on tyytyväinen itseensä, sen saa ehdottomasti sanoa, jopa pitää. 🙂 Ulkonäkökomplekseista, etenkin painoon liittyvistä normaalipainoisilla, puhuminen on vähän kaksiteräinen miekka. Toisaalta toimii vertaistukena ja puhuminen helpottaa omaa oloa, mutta toisaalta se luo lisää sitä fiilistä että naiset nyt vaan ovat tyytymättömiä ulkonäköönsä ja se on normaalia. Ei se ole! Virve ja Ilona hyvin jo tuossa avasivatkin ja komppaan, jos ulkonäkökompleksit ja niistä vapautuminen on hyvin pitkälti valintakysymys (ei siis tietenkään vakavat, ammattiapua vaativat ongelmat!). Helppoa se ei ole, mutta mahdollista. Täytyy katkaista omasta päästä negatiivisten ajatusten kierre, ajatus ajatukselta. Huono itsetunto ei saa olla kenenkään mielestä normaalitila, vaan toivoisin jokaisen tietävän keinoja miten oloaan voisi helpottaa itsensä lyttäämisen tai alistumisen sijaan. 🙂

    • Hyviä puhelet, ystäväin! Just näinhän se menee. Pitäis etsiä itsestään vikojen sijaan ihania juttuja, ja ylipäänsä miettiä elämää enemmän sisäisen maailman kuin ulkoisen kautta. 🙂

      Kannustan myös kaikkia hakeutumaan keskusteluyhteyteen ammattilaisen kanssa, jos oma olo tuntuu ihan sietämättömältä. Olen itse saanut monet avut ihan terkkariltakin, joka on osannut asettaa asiat perspektiiviin ja keskustella näistä jutuista syvällisesti.

  12. Ulkonäkö- ja elämäntapakipuilua ollu teini-iästä asti koko ajan ja voimistunutkin jopa. Ihan järjetöntä ja kamalaa. Ei niinkään vertailua muihin mutta vaan semmosta ”miks oon tämmönen”. Hyvä kirjotus, vertaistukea saa täältä!

    • Harmi kuulla, että sullakin on tällaista sisäistä pohdintaa omasta ”tämmöisyydestä”. Säkin oot livenä niin aurinkoinen ja kiva tyyppi, ettei ikinä uskois! 🙂

  13. Mulla on ollut huono itsetunto niin kauan kun muistan ja tälleen päälle parikymppisenä oon tajunnut, että se vaikuttaa ihan liikaa mun elämään. Jopa töihin ja parisuhteeseen, ihan kaikkeen. Jotenkin sitä toivoi, että iän myötä tulisi myös joku varmuus ja hyväksyntä, mutta ei näköjään 😀 Joskus koittanut googletella, että mitenkähän sitä itsetuntoa voisi parantaa, mutta ihan ammattiapu taitaa olla paras vaihtoehto mun tapauksessa. Ihan liikaa tulee verrattua itseään muihin ja mietittyä, mitä muut ajattelee.

    • No voi höh 🙁 Just toi vertailu… Miten siitäkin pääsis eroon? Mulla vertailu on ennen kaikkea töihin ja opiskeluun liittyvää: miten toikin on jo valmistunut, vitsit toi tekee paljon töitä, miksi mä en jaksa. Ihan turhaa, kun ei koskaan tiedä mitä sen toisen elämässä oikeasti on meneillään!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

© 2021 Miten niin liikaa? · on Genesis Framework